Pro gradu
-aineiston keruu lennätti minut maailmalle selvittämään työtä hakevien maahanmuuttajien
kohtaloa rakennemuutosalueilla. Keräsin ensisijaisen aineiston keväällä 2013 Salosta,
johon Nokia loistovuosinaan houkutteli Suomen mittakaavalla huomattavan määrän
maahanmuuttajia. Ei tullut yllätyksenä, ettei maahanmuuttajia ole aiemmin huomioitu
suomalaisessa rakennemuutostutkimuksessa, eihän paperitehdasteollisuus koskaan
erityisemmin työllistänyt ulkomaalaistaustaisia. Vertailukelpoista materiaalia ei tuntunut
kuitenkaan löytyvän mistään – jos rakennemuutokset eivät ole olleet viime
vuosien suurin hitti sosiaalipoliittisella tutkimuskentällä Euroopassa, ei
maahanmuuttajien asema työmarkkinoilla vastaavassa tilanteessa ole kiinnostanut
tutkijoita senkään vertaa. On toki mahdollista, että satunnaisia tutkimuksia on
tehty maakohtaisesti, mutta ne eivät ole päätyneet kansainvälisiin julkaisuihin.
Niinpä lähdin keräämään aineistoa itse.
Heinäkuussa
2013 hyppään pois junasta Pariisin pohjoispuolella sijaitsevassa Aulnay-sous-Bois’ssa.
Kaupunki on tunnettu PSA Peugeot-Citroënin tehtaasta, valtavasta maahanmuuttajaväestöstä,
mellakoista, ja nyt poliittisesti kuumasta perunasta – massairtisanomisista.
Kaupunki ei maineellaan ratsasta ja huomaan nopeasti, kuinka tutkimusaiheeni
vetää monen naaman vakavaksi. Niin työvoimatoimistossa, vuokratyöfirmoissa,
kaupungilla kuin järjestöissäkin haastattelujen järjestäminen vaatii moninaisia
puhelinsoittoja ja yläkerran valtuutuksia. Oikeisiin ihmisiin on mahdotonta
saada suoraa yhteyttä: kaupunginvaltuutetut tavoittaa pelkästään sihteeristön
kautta, johon puolestaan saa yhteyden ainoastaan neuvonnan kautta. Lisäksi vuokratyöfirmojen
ovet ovat lukossa turvallisuussyistä. Aiemmat yhteydenottoni sähköpostitse ja
puhelimitse olivat olleet silkkaa ajanhukkaa.
Joskus
haastattelua on täysin mahdotonta järjestää: ”Pahoittelen
Madame, mutta teidän aiheenne pelottaa meitä.” Huomaan,
että mitä enemmän puhun aiheestani etukäteen, sitä vaikeampaa minun on saada informaatiota.
Ranskalainen hierarkia jyllää ja harva haluaa puhua maahanmuuttajista ja
työttömyydestä ilman lupaa, jota ei tunnu saavan keltään. Toisinaan onnea on
matkassa ja yllätysvisiitti ilman pidempiä alustuksia tuottaa hedelmää ”jos nyt
äkkiä sitten”, myöntyy jokunen, muutoin
sitkeä häirintä on ainoa keino. Yksi musta hevonen kuitenkin yllättää: PSA:n
tehdas. Yllätyksekseni haastattelu tehtaan uudelleen työllistävien toimien
vastaavan kanssa järjestyy helposti. Toisaalta on mainittava, että Ranskassa tehtaiden
yhteiskuntavastuu massairtisanomistilanteissa on lainopillisesti tarkkaan
määritelty, tämän lisäksi ammattiliitot huolehtivat käytännön puolesta: tällaista
taustaa vasten PSA:n onkin helppo puhua.
Päivät
kuluvat ja alan ymmärtää, kuinka vaivalloista virkamieshaastattelujen
järjestäminen on. Kaipaan edelleen yleistä kartoittavaa tietoa ammattilaisilta, mutta päätän kuitenkin
ryhtyä haastattelemaan maahanmuuttajia itse. Aluksi apunani on eräs
maahanmuuttaja-asutuksen sydämessä toimiva kansalaisjärjestö, mutta Pariisissa
on helle, lomakausi aluillaan ja ramadan: moni on poissa kaupungista tai
venyttää päiviään siestaa viettämällä. Lopulta menen päivystämään läheisen työvoimatoimiston
edustalle. Hymy korvissa ja sydän kurkussa kysyn: ”Oletteko mahdollisesti työtä
hakeva maahanmuuttaja?”. Lopulta homma lähtee rullaamaan, ihmiset ovat mukavia
ja avuliaita. Toisinaan jokunen tulee jopa itse kysymään, mitä puuhaan ja yrittää
auttaa kykyjensä mukaan: tarjoamalla kyydin tai ottamalla yhteyttä tuttuihin
maahanmuuttajiin. Huomaan, että on eduksi olla nuori, nainen ja ulkomaalainen.
Lumipalloefektiä
on kuitenkin vaikeaa saada aikaan – vaikka haastateltavani osallistuvat itse
mielellään tutkimukseen, ei naapurilta uskalleta kysyä. Aihe on arka. Ryhdyn
kyselemään kontakteja joka puolelta, missä kuvittelen näkeväni maahanmuuttajia:
kaupoissa, leipomoissa ja kahviloissa. Törmään yllättäen 1980-luvulla Suomessa
seikkailleeseen herrasmieheen, johon helsinkiläinen kesähumu teki niin suuren
vaikutuksen, että hän haluaa ehdottomasti jakaa tarinansa kanssani. Juuri tällaiset
tapaukset antavat potkua päiviini ja jätän kaupungin mukanani kohtuullinen kasa
aineistoa, joka pitää sisällään niin virkamies- kuin
maahanmuuttajahaastatteluja.
Jälkikäteen
analysoituna kokemukseni Aulnay-sous-Bois’ssa oli lähes yhtä arvokas kuin siellä
keräämäni aineisto. Sain lähituntuman paitsi ranskalaisen työkulttuurin
hierarkian koukeroihin myös yleiseen arasteluun koskien maahanmuuttajia ja
työttömyyttä. Pohdin yhä, olisinko saanut kerättyä aineistoa, ellen olisi ollut
nuori opiskelija kaukaa pohjoisesta.
Roosa Jolkkonen
